GARY CLARK JR. – JPEG RAW
(Hotwire Unlimited/Warner Music 093624873099)
Gary Lee Clark Jr. kohtasi suuret odotukset bluesin uutena toivona ja pelastajana, kun hänen ensimmäinen isolle merkille levyttämänsä albumi ”Blak And Blu” ilmestyi 2012. Sitä edelsi yksi omakustanne ja muutama independent-levy, mutta vasta esiintyminen Eric Claptonin Crossroads Guitar Festivalilla toi merkittävän levytyssopimuksen Warner Brosille. Kun mentorina oli Claptonin lisäksi Jimmie Vaughan, ei suuren yleisön keskuudessa virinnyttä vertailua Stevie Ray Vaughaniin voinut välttää, onhan Clark Jr. itsekin kotoisin Austinista, Teksasista.
Toinen merkityksellinen vainaja, joka nousi esiin Clark Jr:sta puhuttaessa ja kirjoitettaessa, oli tietenkin Jimi Hendrix. Siihen riitti, että ”Blak And Blun” ainoa lainabiisi oli Hendrix-klassikko Third Stone From The Sun (yhdessä Little Johnny Taylorin sävelmän If You Love Me Like You Say kanssa). Hype oli niin suuri, että Clark Jr. pääsi jopa Yle-tv:n pääuutislähetykseen vieraillessaan Suomessa 2013.
Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin voidaan todeta, etteivätpä ihmiset tienneet, mitä saivat. Jos odotus oli, että Clark täyttää bluesin tiukimmin perinnetietoisten ja ahdasmielisimpien puristien odotukset, niin eipä paljon pahemmin voi pieleen mennä.
Jo erinomainen ”Blak And Blu” antoi vahvoine särökitaroineen ja bluesin valtavirrasta poikkeavine sointukulkuineen viitteitä siitä, että nyt ilmassa on jotakin muuta. Mitä pitemmälle Clarkin levytysura on edennyt, sitä enemmän hän on etääntynyt monien alun perin odottamasta ja hänen itsensä ahtaaksi kokemasta muotista.
Clark on järjestelmällisesti työntänyt yhä kauemmaksi bluesin rajoja. Mukaan on tullut funkya, psykedeelistä rockia, rhythm & bluesia, soulia ja hip-hopia, näitä nyt ainakin.
Clark Jr. on haastattelussa sanonut hyvin kuvaavasti, että hän ”haluaa tehdä erilaisia ääniä”. Juuri siitä hänen levyillään on kysymys. Studiossa saattaa syntyä äänikollaaseja, jopa äänimyrskyjä.
Albumit kuten sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti tiedostava ”The Story Of Sonny Boy Slim” (2015) ja vielä vahvemmin poliittinen ”This Land” (2019) eivät todellakaan olleet tavanomaisia bluesalbumeita (vaikka ”This Land” voittikin kerrassaan kolme Grammya!). Yhteiskuntakriittisyys ei niissä ollut kuitenkaan ollut päälle liimattua, vaan se kumpusi Gary Clark Jr:n syvällisestä afroamerikkalaisen musiikkiperinteen tuntemuksesta.
Jos tämä tuntuu hieman hurjalta, niin Clark Jr:n konserttilevytykset ”Live” (2014) ja ”Live/North America 2016” (2016) tarjoavat hetkensä myös Lowell Fulsonin, Albert Collinsin, Muddy Watersin, B.B. Kingin, Jimmy Reedin ja Elmore Jamesin ystäville. Hienot, kunnioittavat tulkinnat vanhojen mestareiden töistä soivat sulassa sovussa Clark Jr:n omien, usein paljon raaempia vetoja saavien modernien sävellysten kanssa.
Viiden vuoden levytystauon ja kypsyttelyn jälkeen syntynyt uusi albumi ”JPEG RAW” kertoo, ettei Clarkin kunnianhimo ole piiruakaan laantunut. Voisi melkein sanoa, että päinvastoin.
”JPEG RAW” (juuri näin versaalilla kirjoitettuna) on kuulijalle, ainakin tämän ikäluokan kuuijalle, vaativa teos. Kokonaisuuden hahmottaminen edes jollakin lailla edellyttää useita keskittyneitä kuuntelukertoja.
Clark Jr. sekoittaa entistä inspiroituneemmin eri musiikkityylejä etsiessään uutta, tuoretta ilmaisua. Esimerkiksi nimikappale on silkkaa hip-hopia, jota säestävät tarttuvat kuoro-osuudet.
Pääpaino on nyt muutenkin enemmän laulussa kuin kitarassa, vaikka toki kuusikielinen soi, usein kuitenkin säestävässä roolissa, ei niinkään sooloinstrumenttina. Huomionarvoista on, että Clark Jr:n tavaramerkki, särötetty kitarasoundi, on nyt yllättävänkin paljon piilossa.
Studioon on kutsuttu muutamia nuoren polven, no nelikymppisiä laulajia (Valerie June, Naala), mutta päähuomion vievät kyllä veteraanit Stevie Wonder ja George Clinton.
Erityisesti Wonderin vierailulle on perusteita. Hän on toinen säveltäjä sosiaalisesti kantaa ottavassa biisissä What About The Children, ja hän myös duetoi laulussa Clark Jr:n kanssa. Parivaljakon kemia toimii, eikä funkahtava numero ole lopultakaan niin kovin kaukana Wonderin 1970-luvun tuotannosta.
Funk Witch U tuo ääneen George Clintonin, nyt jo vaari-ikäisen P-Funkin mestarismiehen Funkadelic/Parliament -aikakaudelta. Itselleni ei tästä ihmeempää irtoa, perusfunk mikä perusfunk.
”JPEG RAW” on hyvin vaihteleva kokonaisuus. Aloitusbiisin, afrobiitillä sykkivän Maktubin ja levyn päättävän, yhdeksänminuuttisen Habits-kokonaisuuden väliin mahtuu todella kaikenlaista.
Clark Jr:n aiemman taustan tuntien yllättävä hetki on vain minuutin mittainen tuokio To The End Of The Earth, jossa taitava artistimme laulaa hunajaisesti kuin rakkauslaulussa ja soittaa pehmeän jazzikkaasti kuin George Benson konsanaan. Toinen samanmoinen on Alone Together, jossa vierailevan trumpetistin Keyon Harroldin maalailevat sävyt ovat kuin suoraan Miles Davisilta.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 3/2024)
